Skip to content

Väkivallan ylisukupolvinen ketju ei katkea yksin pärjäämällä

Hädissään oleva pienten lasten äiti soittaa auttavaan puhelimeen. Hän kertoo, ettei lapsilla ole turvallista kotona hänen toimintansa vuoksi. Tilanteissa, joissa tunteet ovat ottaneet vallan, hän on ollut kovakourainen lapsiaan kohtaan, huutanut, kiroillut ja paiskonut tavaroita. Häpeä, syyllisyys ja pelko kuuluvat äänessä.

Auttavaan puhelimeen vastaavalta hän kysyy:

”Olenko pilannut lapseni?”

Keskustelun aikana nainen kertoo omasta lapsuudestaan. Hän on kokenut väkivaltaa ja kaltoinkohtelua eikä ole koskaan halunnut toimia samalla tavalla kuin häntä kohtaan on toimittu. Silti hän huomaa toistavansa jotakin sellaista, josta  on vannonut pysyvänsä kaukana. Pettymys on musertava, kun vanhemman rakkaus ei yksin suojelekaan lasta väkivallalta.

Tarina ei ole poikkeuksellinen. Työssämme kohtaamme jatkuvasti eri-ikäisiä naisia, jotka hakevat apua omaan väkivaltaiseen käyttäytymiseensä ja joiden elämäntarinasta löytyy kokemuksia kaltoinkohtelusta, turvattomuudesta ja väkivallasta.

Tämä näkyy myös vertaisryhmätoimintaamme osallistuneiden naisten taustoissa. Ryhmiin osallistuneista 82 prosenttia oli ollut lapsena tai nuorena fyysisen väkivallan kohteena, 89 prosenttia henkisen väkivallan kohteena ja 81 prosenttia oli nähnyt tai kuullut väkivaltaa. Monella on myös kokemuksia lasisesta lapsuudesta. Väkivalta on ollut läsnä elämässä jo kauan ennen kuin nainen on itse päätynyt käyttämään sitä.

Ylisukupolvisuus ei tarkoita sitä, että väkivalta olisi kohtalo. Suuri osa väkivaltaa kokeneista ei koskaan käytä väkivaltaa itse. Sen sijaan kaltoinkohtelu jättää jälkiä siihen, miten ihminen oppii säätelemään tunteitaan, ratkaisemaan ristiriitoja ja suhtautumaan itseensä ja muihin.

Usein pahoinvointi valuu ihmissuhteissa alaspäin. Käsittelemättömät kokemukset, pelko, häpeä ja avuttomuus voivat purkautua niihin, joilla on vähiten valtaa puolustautua: omiin lapsiin tai läheisiin. Kukaan ei tietoisesti halua siirtää kärsimystään seuraavalle sukupolvelle.

Väkivallan vähentämisessä yksi tärkeimmistä tekijöistä on mahdollisuus tulla kohdatuksi ilman leimautumista. Naisen väkivallan käyttöön liittyy yhä paljon häpeää, minkä vuoksi moni jää yksin kokemustensa kanssa.

Juuri kaikkein tabuisimmissa asioissa vertaistuki on usein voimakkaimmillaan. Kun nainen uskaltaa kertoa teoistaan ja kokemuksistaan ryhmässä ja huomaa, ettei ole ainoa, jotain perustavanlaatuista muuttuu. Häpeän tilalle tulee ymmärrystä, yksinäisyyden tilalle yhteyttä ja toivottomuuden tilalle toivoa ja mahdollisuus muutokseen. Kokemus ainokaisuudesta alkaa murtua ja samalla vahvistuu usko siihen, että väkivallan ylisukupolvinen kierre on mahdollista katkaista.

Vertaistuki ei poista vastuuta omista teoista, vaan päinvastoin. Turvallisessa ryhmässä on mahdollista harjoitella vastuun ottamista ilman, että häpeä ja syyllisyys ottavat koko elämän haltuunsa. Toisten kokemukset auttavat tunnistamaan omia toimintamalleja ja löytämään uusia tapoja toimia tilanteissa, joissa ennen on turvauduttu väkivaltaan.

Kun nainen huomaa, ettei ole yksin kokemustensa kanssa ja että muutkin ponnistelevat muuttaakseen omaa toimintaansa, syntyy toivoa. Ja usein juuri toivo on ensimmäinen askel kohti muutosta.

Väkivallan ylisukupolvinen ketju ei katkea silloin, kun ihminen lupaa itselleen, ettei koskaan toimi kuten oma vanhempansa. Se katkeaa silloin, kun hän huomaa toimivansa niin, pysähtyy ja hakee itselleen apua. Siitä alkaa muutos, joka näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun puhelu on päättynyt ja vertaisryhmä on kokoontunut viimeisen kerran.

Kirjoittaja: Elina Rajaniemi, ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntija

Facebook
Twitter
WhatsApp
Email