Koemme jatkuvasti tilanteita, joissa rajojamme venytetään ja niitä rikotaan. Toiset ihmiset tekevät sitä monesti huomaamattaan ja myös me itse venytämme niitä. Emme tee sitä tietoisesti, vaan toimimme opitun toimintamallin mukaan, joka voi tulla vaikkapa lapsuudestamme tai kasvuympäristön vaikutuksesta. Vaikeampaa on tunnistaa omat rajansa, löytää itsestä voimaa niiden asettamiseen ja haastavinta voi olla asetetuissa rajoissa pysyminen.
Meidät kasvatetaan ja opetetaan olemaan kunnioittavia, avuliaita sekä kilttejä toisillemme. Ihmisiä tulee auttaa ja kohdella niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan. Jostain kaiken tämän hyvyyden keskeltä tulee malli oman hyvinvoinnin pienentämisestä ja omien rajojen venyttämisestä. Myös jokainen ihmissuhde muovaa omia rajojamme.
Jos vanhempi pyytää apuasi, et voi kieltäytyä. Entä sitten työ- tai opiskeluelämässä? Vanhempainillat? Ystävän pyyntö elokuviin ja lasilliselle? Lapsesi jääkiekkoleirin valvontamatka? Lapsen harrastuksiin vienti? Entä lapsen tarpeet ja halusi olla hänelle läsnä oleva vanhempi? Jossain kohtaa voi tulla ajatus mieleen, että pelkästään hengittäminen tai perustarpeista huolehtiminen voi olla liikaa ja itseltäsi liikaa vaativaa. Väsyminen, uupumus ja ääritapauksessa masennus voivat yllättää, kun omat rajat ovat rikkoutuneet tarpeeksi usein tai tarpeeksi kauan. Matka sinne voi olla pitkä, eikä siinä varrella välttämättä huomaa hälytysmerkkejä omasta huonosta voinnistaan.
Et ole itsekäs tai huono ihminen, jos sanot ei. Et ole vähemmän arvokas tai ilonpilaaja, jos kieltäydyt lähtemästä ulos, näkemästä ystäviä, menemättä valvojaksi lapsesi leirille, jättämällä yhden vanhempainillan välistä. Työpaikalla voi ja kuuluukin sanoa ei, jos resurssit eivät riitä. Opiskelijaelämää viettävän henkilön on hyvä asettaa oma jaksaminen ensisijaiseksi. Olet lapsillesi läsnä pelkästään sillä, että huomioit hänet ja hänen tekemisensä.
Vaikka eläisit arkea ja elämää välillä 30 %, voi se olla 100 % siinä hetkessä. Se mitä meille on kasvatuksessa annettu, on muovattavissa elämämme ajan. Joskus jaksamme ja haluamme antaa huomiotamme ja aikaamme enemmän, joskus emme yhtään. Se on täysin hyväksyttävää, normaalia ja riittävää.
Rajat lähtevät tunnistamisesta. Mikä minusta tuntuu hyvältä? Miksi tämä ei tunnu hyvältä? Viekö tämä henkilö enemmän kuin antaa? Entä tarvitsenko hänen läsnäoloaan elämässäni? Tähän haluan sanoa kyllä, mutta jaksanko? Tämän jaksaisin, mutta en halua, se tuntuu pahalta. Omaa intuitiota on hyvä opetella kuuntelemaan. Se on rajojemme hiljainen ääni, joka ohjaa varovasti. Sille tulee antaa puheenvuoro ja kuunnella, mitä sanottavaa hänellä on. Intuitio voikin estää meitä astumasta rajan yli ja säästää voimavarojamme.
Seuraavalla kerralla, kun sinulta kysytään tai vaaditaan jotain, kysy mielessäsi voinko sanoa ei. Ja jos voit, sano se. Vaikka sanoisit ei, maailma jatkaa toimintaansa. Joku saattaa ihmetellä tai pahoittaa mieltään, mutta et ole vastuussa kuulijan tunteista. Olet vastuussa vain itsestäsi ja omista tunteista. Jos kuulija loukkaantuu, on se hänen tehtävänsä käsitellä omat tunteensa. Asettamalla omat rajat, varmistat mielesi ja kehosi hyvinvoinnin. Et ole itsekäs kieltäytyessäsi, olet itseäsi ajatteleva.
Iida Säippä
Kirjoittaja on sosionomiopiskelija, joka tekee työharjoittelua Keijun varjo -toiminnassa.
