Tehdessäni viime vuodet työtä lapsiin kohdistuvien väkivaltatapausten parissa olen haastatellut lapsia, tavannut vanhempia, lukenut viranomaisten kirjauksia ja pyrkinyt jäsentämään lasten, vanhempien ja perheen tilannetta ja tapahtumia. Tutkijana aloitin aikanaan lukemalla satoja henkirikoksesta tuomittujen mielentilatutkimuksia, joissa hahmoteltiin tekijän koko elämänkaari syntymästä tuomiolle johtaneeseen väkivallantekoon saakka. Suurin osa heistä oli miehiä, mutta myös tässä kaikkein vakavimpien väkivaltarikosten tekijöiden joukossa naiset olivat ja ovat edustettuna. Näissä tehtävissä väkivallan ylisukupolviset vaikutukset ovat tulleet hyvin näkyväksi. Toiminta, jota ei voi hyväksyä, on usein tullut ymmärrettäväksi. ”Äiti voi suoda lapselleen psyykkisiä antimia vain sen verran kuin on itse saanut” on psykoanalyytikko Elina Reenkola todennut kirjassaan Nainen ja Viha – Aggressio voimavaraksi.
Vaikka laajat kansalliset tiedonkeruut osoittavat, että suurin osa lapsista ja nuorista voi hyvin, on erityyppinen väkivalta yhä osa varsin monen lapsen ja nuoren elämää. Mediassa lapseen kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö saa runsaasti palstatilaa suhteessa muuhun lasten kokemaan väkivaltaan. Asenteet kuristusväkivaltaa kohtaan ovat muuttuneet ja esiintyvyys laskenut. Silti muutama vuosi sitten julkaistun tutkimuksen mukaan kuusi prosenttia 0-12 vuotiaiden äideistä raportoi läimäisseensä, lyöneensä, potkaisseensa, purreensa tai yrittäneensä lyödä lasta esineellä vähintään kerran viimeisen vuoden aikana.
Todennäköisyys vanhemman väkivallalle lasta kohtaan on moninkertainen jos vanhempi itse on ollut väkivallan kohteena. Riski on olemassa kaiken tyyppisen väkivallan kohdalla: fyysisen, seksuaalisen ja henkisen. Tiedämme nykyisin, että henkinen väkivalta voi saada aikaan jopa vakavampaa haittaa kuin fyysinen tai seksuaalinen väkivalta. Samalla se on vaikeinta havaita ja todentaa, ja siihen on vaikea puuttua. Ylisukupolvisuus koskee niin ikään väkivallan näkemisen ja todistamisen vaikutuksia. Lähisuhdeväkivallan todistamisen haitat ovat verrattavissa itse väkivallan kohteeksi joutumiseen. Vanhempien väliselle väkivallalle altistuneilla lapsilla ja nuorilla on korkeampi riski joutua väkivallan kohteeksi ja olla itse väkivallan tekijöitä myöhemmissä ihmissuhteissaan.
Pysäyttävää on, että edellisen sukupolven väkivaltakokemusten vaikutukset seuraavaan sukupolveen voivat alkaa jo kohdussa. Hiljattain julkaistiin tutkimus, jossa todettiin äitien lapsuudessa kokeman kaltoinkohtelun vaikuttaneen tulevien raskauksien kohtuympäristöön ja sikiön keskushermoston kehitykseen tavoilla, jotka voitiin havaita kuvantamistutkimuksissa jo pian syntymän jälkeen. Tämäkin tulos korostaa dramaattisesti väkivallan ehkäisyn merkitystä.
Väkivaltakokemukset vaikuttavat vuorovaikutukseen ja voivat näkyä monin tavoin lapsen ja vanhemman suhteessa. Väkivaltaa itse kokeneen äidin voi olla vaikea tavoittaa sekä omaa että lapsen kokemusta ja mielenmaisemaa, eikä lapsen ”mielen pitäminen mielessä” onnistu. Läheisyys voi olla pelottavaa ja uhkaavaa, oma reagointi vuorovaikutustilanteissa voi hämmentää. Väkivallan ylisukupolvisuuden estämisen kannalta keskeistä on, että vanhemman niin sanottua mentalisaatiokykyä, kykyä pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta, voidaan tukea. Näin voi lisääntyä myös itseymmärrys ja itsesäätelykyky.
Maria Akatemian Kasvutarina-metodissa tuetaan osallistujia reflektoimaan omaa lapsuutta ja kehityshistoriaa. Tässä ovat tukena kysymykset, joiden kautta asetutaan pienen tytön asemaan ja havainnoidaan turvallisessa ympäristössä lapsuuden ihmissuhteita sekä haavoittavia ja vahvistavia tekijöitä. Reflektiota tukee muiden osallistujien vertaistuki, “myötäelävän kuuntelun tila”. On mahdollista saada kosketuspintaa niihin tapoihin, joilla historia elää nykyisyydessä, ja ymmärtää syy-seuraussuhteita oman mielen sisältöjen ja käyttäytymisen välillä.
”Väkivalta ei lopu vaikenemalla” -videokampanjassa äiti toteaa häntä ohjanneen avun piiriin halu olla parempi äiti kuin oma äiti. Ylisukupolvisuus ei ole väistämätöntä. Ensimmäisessä kappaleessa lainaamani lause ei onneksi ole deterministinen sääntö tai lopullinen totuus: niitä psyykkisiä antimia, joista voi ammentaa lapselle, voi rakentaa vielä aikuisuudessakin. Useat naiset katkaisevat väkivallan kierteen. Merkitsevät korjaavat lähisuhteet voivat olla tässä tukena. Osa tarvitsee ammattilaisten apua ja onneksi yhä useampi uskaltaa sitä myös hakea, vaikka häpeä voi olla suuri. Tukea pitää olla saatavilla. Kiitos tästä työstä Maria Akatemialle.
Taina Laajasalo
PsT, oikeuspsykologian dosentti
Johtava asiantuntija, Barnahus-hanke, THL