Kirjoitus on Maria Akatemian anonyymin kokemusasiantuntijan kynästä ja osa naisenväkivalta.fi- hankkeen #väkivaltaeilopuvaikenemalla – videokampanjaa 16.1.-6.2.2020. Teksti oli pohjana äitien käyttämää väkivaltaa koskevan videon teossa.
Jääkausi on sitä, kun toiselle ei puhuta
Minun väkivaltani on henkistä. Se oli pelottavan lähellä myös fyysistä. Minun päiväni sujuvat kotona paria levyä kuunnelleen. Toinen niistä on Miksi minun aina pitää? Miksi minun pitää hoitaa töitteni lisäksi lapsi, siivoaminen, ruoanlaitto, kaupassakäynti, pyykit ja kaikki suunnittelut ja muistamiset, onhan lapsella oikeanlaiset ja kokoiset vaatteet päiväkotiin jne. Luettelin töitäni mielessäni ja mitä pidempään levy soi samaa jankaten, sen kylmemmäksi muutuin miestäni kohtaan. Toinen levy oli Miksi minun pitää jaksaa? Jaksaa tuo kaikki, jaksaa hoitaa, jaksaa olla aina lapsen kanssa kotona, vaikka mies silloin tällöin harrastuksissaan tai viihteellä kävikin. Miksi minun pitää aina jaksaa ja pystyä? Sen kerran, jos minä käyn joskus muutaman tunnin harrastamassa, minun tulee tehdä siitä huolimatta nuo kaikki kotityöt joko ennen tai jälkeen.
Olin kotoa välillä useita viikkoja kylmääkin kylmempi ja mitä enemmän aikaa kului, sen tiukemmin pellit menivät kiinni. Mielestäni aikuisen mieheni olisi pitänyt tajuta, kun kerroin ensimmäisen kerran, noin vuosi sitten mikä minua vaivaa. Hän ei vain tajunnut. Ja mitä useammin koin, että en tule edes kuulluksi sen rajumpi kylmyys kohtasi miestäni. Jääkausi on sitä, kun toiselle ei puhuta. Ei noteerata mitenkään, odotetaan muka kärsivällinen ilme kasvoilla toisen siirtymistä edestä pois. Puhdasta kylmää raivoamista oman pääkopan sisällä, mutta ollen sitäkin eleettömämmin ulospäin. Siitä tuli pieni hetkellinen nautinnon tunne, kun huomasin miehen väistävän tai pelkäävän. Tuli itseään ruokkiva viha, kun huomaan miehen väistävän puhelimensa ääreen, mahdollisimman huomaamattomaksi ja vaivattomaksi, se enemmän mitä syvemmäksi jääkausi muuttuu. Siitä tulee mustaa, joka valtaa joka sopukan. Yhdessä väsymisen, kiireen ja kädettömyyden tunteen kanssa vaarallinen, vain räjähtämistä odottava möykky, joka sitten räjähtäessään polttaa kaiken minusta, parissa sekunnissa. Siinä hetkessä minusta tulee kuin luolanainen tai apina, joka ei pysty muuhun kuin paukuttamaan tyhjiä peltikanistereita.
Jostain muistin kätköistä tuli mieleen, että olin vastikään nähnyt jutun naisten väkivallasta ja siitä että on joku paikka, johon luvattiin, että pystyi ottamaan matalalla kynnyksellä yhteyttä. Googlettamalla hetken löysinkin ja ne olivat Maria Akatemian sivut. Ahmin ne kuin hukkuva läpi ja huomasin puhelinaikoja olevan vasta muutaman päivän päästä. Chatti oli kuitenkin iltapäivällä auki ja päätin odottaa siihen.
Sain chatistä heti ensiapua ja vinkkejä, miten seuraavalla kerralla yrittää puuttua tilanteeseen ennen leimahtamista. Sain myös antaa yhteystietoni puhelin vastaanottoa varten psykologin kanssa. Häpesin tätä kaikkea, mutta ajattelin samalla häpeän olevan pieni hinta tai merkityksetön siihen nähden, että jos jotakin peruuttamatonta pääsee tapahtumaan.
Sain heti ison ensiavun niistä tapaamiskerroista työntekijän kanssa. Hän johdatti taitavasti itseni lapsuuteen lähihistoriaa tietenkään unohtamatta. Ne sessiot saivat minut ajattelemaan ja näkemään pidemmälle itsessäni. Ymmärsin jo hieman mitä minulle tapahtui. Tuntui siltä kuin pääni tulisi pinnan päälle taas.
Vuoden vaihteen jälkeen sain onnekseni liittyä vertaisryhmään, joka toteutettiin etänä videon välityksellä. Meitä oli koko kevään kerran viikossa muutama kanssasisar ympäri Suomea ja työntekijämme. Meitä vietiin vielä syvemmälle itseemme, väkivaltaan ja siihen mitä olemme olleet ja kokeneet? Mistä olemme tulleet ja mistä aineksista meidät on tehty.
Minun oli pakko opetella puhumaan. Sanomaan ääneen ajatukseni. Tätä opettelen vieläkin, mutta onneksi olen jo nopeammin äänessä kuin muutaman viikon päästä. Olen oppinut, miten paha olo itselläni on, kun jankutan näitä levyjä – miten ne ruokkivat itseään ja kasvattavat vihan ja pettymyksen tunteita. Sen lisäksi töissäni soitin levyä, joka oli samaa sarjaa: Miksi minä olen aina näin huono ja laiska?
Opin tunnistamaan tunteitani. Omat tunteeni matkan aikana purkautuivat unien ja painajaisten kautta. Opettelin tunteita ja sain tunteidenomistamisharjoituksen työkaluksi vertaisryhmäistunnoista. Hallitsin itseäni paremmin. Onnistuin hengittämään, kun tunnistin tuon mustan hetken läheisyyden. Osaan jopa paremmin toimia arjessa niin, että tuo musta ei pysy lähelläni. Opin, että kaikesta kokemastani huolimatta, olen itse vastuussa tunteistani ja teoistani. Se mitä on tapahtunut minulle lapsena, nuorena tai edellisessä liitossani, on tietysti osa minua nyt, mutta sen ei tarvitse antaa minun muuttua väkivallantekijäksi.
Opin tuntemaan mitä on minun väkivaltani. Mistä se tulee, kasvaa ja mihin se päättyy. Kuka on lopulta vastuussa ja mitä työkaluja minulla on käytössäni? Olen myös oppinut, että tällä tiellä ei tulla valmiiksi. Tämä on jotakin paljon syvempää kuin väkivalta, joka yllättäen onkin pulppuava jäävuoren huippu, ei suinkaan minä itse. Kasvutarinani ensisanat on kirjoitettu jo vuosia sitten. Jo silloin kun olin pieni lapsi. Ehkäpä jos silloin kun vanhempani olivat pieniä. Tarinani on kesken vielä. Haluan siitä kuitenkin muodostuvan väkivallattoman ja sen eteen olen sitoutunut tekemään töitä. Tällä tarinalla tahdon rohkaista toisia naisia. Yhtä kipeästi menneisyydessään revityt. Taakan ja häpeän alle musertumaisillaan oleville tai niille, jotka vain pelkäävät repeävänsä. Apua on tarjolla. Kun vain ojentaa kätensä.
