Lapsuuteni oli ihana ja turvallinen. Olin eloisa, kiltti ja herkkä lapsi. Hyvin oikeudenmukainen ja temperamenttinen. Hyvin rehellinen. Minulla oli sisaruksia ja kotona oli hyvä olla. Vanhempani päättivät erota ollessani kymmenen. Se järkytti minua syvästi, koska se tuli täytenä yllätyksenä. Isäni muutti pois, mutta pysyi elämässämme säännöllisen epäsäännöllisesti. Äiti romahti erosta ja alkoi juoda. Ihana lapsuuteni loppui siihen.
Elämään hiipi epävarmuutta, pelkoja ja ahdistusta. Viiltelin itseäni ja jäin yksin tunteitteni kanssa. Ajattelin että olen hullu ja vaikea ihminen. Että olin vanhemmilleni jotenkin liikaa, kun tulistuin tai huusin. Tai itkin. Vanhempani tekivät parhaansa sillä mitä osasivat, mutta he eivät osanneet kohdata minua eikä heillä ollut siihen voimavaroja tai työkaluja.
Kasvaessani aloitin kokeilut päihteiden kanssa, joihin muodostui riippuvuus hyvin nopeasti. Varsinkin alkoholiin. Ne auttoivat pahaan oloon ja samalla pahensivat sitä. Kohtasin henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin kotona kuin parisuhteissanikin. Turhautumiseni ja pelkoni alkoivat purkautua aggressiona ja ihan puhtaana raivona. Murrosikä toi tilanteeseen lisää haasteita ja myöhemmin varhaisaikuisuus.
Koulunkäyntini kärsi enkä saanut nukuttua. Kerran ajauduin humalassa nyrkkitappeluun isompien poikien kanssa enkä jäänyt häviölle. Huomasin saavani kunnioitusta kaveripiirissä ja tämä ruokki huonoa itsetuntoani. Lisäksi rupesin harrastamaan potkunyrkkeilyä itseni suojelemiseksi jouduttuani poikakaverini pahoinpitelemäksi. Aloin tapella enemmän ja enemmän. En välittänyt kenenkään tunteista enkä ymmärtänyt omianikaan. Käytin fyysistä ja henkistä väkivaltaa myös parisuhteissani. Koin että minulla on siihen oikeus, kun hekin sitä tekivät minulle. Viha sumensi ajattelun ja vääristi tunteet ja totuudet.
Tämä vaihe kesti vuosia. Oma oloni paheni ja päihderiippuvuussairauteni syveni. Aloin pelätä tappavani humalassa vahingossa jonkun tai että tulisin itse tapetuksi. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka myös voivat huonosti ja jotka normalisoivat väkivaltaa niin kuin minäkin pitkään tein. Kunnes en pystynyt enää.
Ihmeen kaupalla sain apua päihteidenkäyttöön ja raitistuin. Alkoi matka itseen tutustumiseen, joka oli hidas mutta ihmeellinen. Värit tulivat ns. televisioon. Raittius kantoi, vuosia kului. Opiskelin, menin töihin, menin naimisiin, sain lapsia. Sisällä tunsin itseni silti ”väkivaltaiseksi hulluksi”. Kannoin selässäni mustaa kivirekeä. Kuin suurta salaisuutta teoistani ja menneestä elämästäni.
En enää käyttänyt fyysistä väkivaltaa, se jäi, kun päihteet jäivät. Mutta henkistä väkivaltaa käytin enkä edes tunnistanut sitä. Lopulta mieheni väsyi haistatteluuni ja huutamiseeni riitojemme aikana. Havahduin. Ymmärsin etsiä apua ja löysin Maria Akatemian. Kirjoitin chattiin ja sain välittömästi keskusteluyhteyden työntekijän kanssa. Se tuntui käsittämättömän helpottavalta. Pääsin yksilökeskusteluihin ja lopulta ryhmätyöskentelyyn.
Olen valtavan kiitollinen tästä matkasta. Se häpeä, jota olen kantanut pienestä tytöstä asti, siitä kun aloin oirehtia ja elämän suunta vääristyi, se haihtui. Se musta häpeä haihtui. Sitä mukaan se hullun leima, jonka olin itselleni asettanut, katosi. Sain vastauksia ja osasin kysyä itseltäni vihdoin oikeita kysymyksiä. Aloin ymmärtää ja antaa anteeksi, itselleni ja muille. Kaikki lähti perusturvallisuuden menettämisestä ja omien tunteiden kanssa yksinjäämisestä lapsena. Ja siitä huolimatta elämä on voinut rakentua hyväksi, kantavaksi ja turvalliseksi.
Se että minut kohdattiin lempeästi ja tuomitsematta, auttoi saamaan ihmisarvoni takaisin, jota olin menettänyt tekojeni seurauksena. Pahin tuomitsijani olin ollut minä itse. Minulle sanoitettiin ulkopuoleltani, mistä tunteet ja tapahtuneet ovat voineet johtua, ja että minun tunteeni ja käytökseni ovat inhimillisiä reaktioita ja ovat kaikki seurausta jotain.
Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen ja alkoi selkiytyä. Tapahtumien ymmärtäminen ja hyväksyminen auttoi astumaan uhrin roolista aktiivisen toimijan rooliin, mikä taas muutti kaiken. Aloin voimaantua ja ymmärtää paremmin oman vastuuni tekemisissäni sekä samalla nähdä, mistä alkaa toisten vastuu. Aloin opetella omia rajojani ryhmässä, jossa tuimme toinen toisiamme ja ymmärsimme toista puolesta lauseesta. Se oli hyvin merkityksellinen matka.
Sain ryhmätyöskentelymatkalta konkreettisia työkaluja arkeen, miten toimia omien tunteiden ja rajojen kanssa. Kuinka opetella vuorovaikuttamaan parisuhteessa rakentavasti. Ja kuinka huomioida lapset. Kuinka nähdä, miten oman lapsen käytös, esim. kiukustuminen, triggeröi omia tunteita ja kuinka siihen voi opetella vastaamaan rakkaudella. Koen kaikkein tärkeimpänä sen, että voisin katkaista ylisukupolvisen ketjun ja suojella lapsiani aikuisten ongelmilta. Ja olla itse turvallinen, lempeä, kohtaava ja vastuullinen vanhempi.
Olen oppinut vihdoin säätelemään ja tunnistamaan omia tunteitani ja elämään niiden kanssa. Se on ollut ihmeellistä ja ihanaa. Minä pystynkin vaikuttamaan elämääni ja arkeeni hyvin yksinkertaisilla keinoilla. Kaikki ei ”vain tapahdu”. On pitänyt myös opetella itse pitämään itsestään parempaa huolta. Olen oppinut arvostamaan ja rakastamaan itseäni.
En ole parantunut, mutta toivun. Kirosanat lipsahtavat silloin tällöin, mutta annan ne itselleni anteeksi. Minä teen parhaani ja se muutos, joka on tapahtunut elämässäni ennen ja jälkeen Maria Akatemian, on huomattava. Kotonamme on rauha. Aivan toisella tavalla. Olen äitinä ja puolisona itsevarmempi ja lempeämpi. Ja olen sitä myös itselleni. Ennen kaikkea itselleni.
Olen surullinen siitä, mitä olen kohdannut lapsena ja nuorena, mutta olen myös matkastani kiitollinen, koska se on ollut minun matkani. Olen itsestäni aidosti ylpeä, kun olen uskaltanut kaivaa menneitä ja tuoda ne valoon toisten korville ja ottaa apua oikeasti vastaan. Ja sitten tehdä töitä oman itseni, omien ajatuksen ja tekojeni kanssa. Kiitos, että olen saanut itseni takaisin. Tästä on hyvä jatkaa.
Naisenväkivalta.fi-toiminnan asiakas 2024
