Tarinoita naisen väkivallasta

 Aihe: Tarinat

Lue Maria Akatemian ehkäisevän väkivaltatyön tutkimusaineistosta yhdistellen koottuja tarinoita naisen väkivallasta.

1. Tieni itseni tuntemiseen

Muistan lapsuudestani paljon mukavia asioita, ja olen aina ajatellut, että lapsuuteni oli ihan hyvä. Mutta sitten kun sain omia lapsia, moni asia muuttui. Minusta alkoi nousta esiin puolia, jotka ovat hämmentäneet ja surettaneet minua ja miestäni. Lapsien kanssa ajauduin tilanteisiin, joissa olen huutanut, käsitellyt lastani kovakouraisesti ja olen myös tukistanut. Tiesin aina tehneeni tosi väärin. Niiden tilanteiden jälkeen oloni oli aina niin kamala, häpesin ja vihasin itseäni ja en uskaltanut puhua asiasta kenellekään. Syyllisyys alkoi tuntua jopa fyysisenä kipuna rinnassani.

Tuntuu, että omien lasten myötä mieleeni on palannut myös ne kerrat, kun oma äitini tukisti ja huusi, jos minä tai veljeni ei oltu kunnolla. Omassa lapsuudenkodissani oli usein sellainen ikävä tunnelma, kun piti pelätä isän ja äidin riitoja ja huutamista. Se hetki, kun tajuan käyttäytyväni aivan samalla tavalla kuin äitini ja huutavan miehelleni samalla tavalla kuin äitini huusi isälleni, pysäytti ja hämmensi. Miten on mahdollista että käyttäydyn samalla tavalla, vaikka olin aina vannonut itselleni, etten tekisi samoja virheitä?

Löysin Maria Akatemiasta tietoa netistä ja soitin avoimeen linjaan. Sain puhua tilanteestani ja minua ei tuomittu, mutta vastaaja suhtautui kuitenkin vakavasti tilanteeseeni. Vertaisryhmässä on hyvä kuulla muiden tarinoita ja huomata, ettei ole yksin. Se antoi tosi paljon lohtua. Huomasin, miten paljon minussa on käsittelemättömiä tunteita ja aloin sanottamaan niitä ensin ryhmässä ja sitten myös kotona. Koen, että tämä on sellainen tie itseni tuntemiseen, jonka olen aloittanut ja se on tuonut paljon rauhallisuutta elämääni. Olen oivaltanut monia asioita itsestäni ja osaan sanoittaa tunteitani paremmin. Voin sanoa, että tulistun edelleen kotona ollessani, mutta väkivaltaa en enää hyväksy enkä salli.

2. Vihasta valoon

Olin kuullut Maria Akatemiasta ystävältäni, ja päädyin soittamaan sinne erään kaamean ja riitaisan viikonlopun jälkeen, kun olin jälleen uhkaillut avomiestäni erolla. Enkä vain nimitellyt ja huutanut, vaan raivoissani uhkasin myös tappaa hänet. Itseinhoni oli valtava kun soitin, enkä ollut yhtään varma, uskallanko edes kertoa kaikesta siitä fyysisestä väkivallasta, mitä olen miehelleni raivopäissäni tehnyt. Tai uskallanko ylipäätään kertoa itsestäni yhtään mitään. Helpotus oli suuri, kun sain jutella ammattilaisen kanssa.  Hän rohkaisi minua lähtemään työskentelyyn vertaistukiryhmässä ja ei tuominnut minua ihmisenä.

Jo ennen vertaistukiryhmää olin tunnistanut itsessäni ankaruutta ja tuomitsevuutta itseäni kohtaan. Keskustelut Maria Akatemian ammattilaisen kanssa saivat huomaamaan, että sisälläni on myös paljon itseeni kohdistuvaa vihaa, itseni mitätöimistä ja kaiken tekemiseni kyseenalaistamista.  Olen aina ollut kriittinen itseäni kohtaan, mutta en ollut tajunnut, että se kriittisyyteni oli itseasiassa vihan tunnetta.

Silloin alkoi pitkä tieni itseni tutkimiseen ja sen selvittämiseen, mistä se viha kumpuaa.

Vertaistukiryhmässä oli tosi empaattinen tunnelma. Oli lohduttavaa huomata, että moni muukin kamppailee samanlaisten tunteiden – ja tilanteiden kanssa. Ohjaajan tuki tuntui todella tärkeältä ja auttoi meitä miettimään ja ymmärtämään, mistä omista tunteista se väkivaltaisuus kumpuaa. Oli myös vaikeaa huomata, että sisällä on niin paljon käsittelemättömiä tunteita. Sillä tiellä olen edelleen. Vaikka siihen on liittynyt paljon vaikeiden asioiden kohtaamista, elämääni on tullut paljon rauhallisuutta ja olen oppinut olemaan myötätuntoisempi myös muita kohtaan – itseni lisäksi.

Minulle oli suuri oivallus tajuta, miten omassa lapsuudessani näkemäni vanhempien välinen riitely on ollut henkistä väkivaltaa ja miten se väkivalta on tavallaan jäänyt minuun. Ymmärrän nyt, että se oma ankaruus itseä kohtaa on väkivaltaa ja juuri se herättää raivoa ja turhautumista, joka purkautui parisuhteeseeni ja mieheeni.

Vertaistukiryhmässä olen oppinut pikkuhiljaa tunnistamaan tunteitani paremmin. Näkemään, mitä ovat tarpeeni niissä tilanteissa kun suutun. Olen myös oppinut asettamaan itselleni rajoja, joita en halua enää ylittää.

3. Tunteita oppimassa

Ennen Maria Akatemiaa olin käynyt monenlaisessa terapiassa, mutta en ollut löytänyt niiden avulla keinoja vaikeiden tilanteiden ratkaisemiseksi. Tunsin, etten ollut saanut mistään tukea omaan käyttäytymiseeni. Terapia ei ollut auttanut ymmärtämään, mitä minussa oikein tapahtui kotona niissä tilanteissa, kun raivostuin lapseni tai mieheni kanssa. Monesti kuulin, että ”noin ei saisi toimia lapsen kanssa ”, ja neuvoksi annettiin kymmeneen laskemista tai hengittämistä rauhallisesti.

Totta kai tiesin toimivani aivan väärin ja vain minä tiesin, kuinka paljon syyllisyys ja häpeä voivat ahdistaa ja luoda yksinäisyydentunnettä.

Olen lapsesta saakka ollut luonteeltani äkkipikainen ja kiivas. Hermostun herkästi. Muistan lapsuudesta ne monet kerrat, kun isä piiskasi minua ja siskoani, kun olimme olleet tuhmia. Minulla kesti kauan ymmärtää, että kyse oli fyysisestä väkivallasta. Tottakai lapsuudessa oli paljon hyviäkin hetkiä. Äitini oli herkkä kiukustumaan ja huusi. Väkivallan kokeminen jatkui myös koulussa, jossa minua kiusattiin.

Ajattelen nyt kun olen käynyt läpi vertaistukiryhmäprosessin, että en ollut koskaan oppinut, että tunteet ovat ok. Minulla oli paljon käsittelemättömiä asioita sisälläni, joista monet tulivat lapsuudesta asti. Vertaisryhmässä pääsin puhumaan niistä, ja kuulemaan muilta, etten ollut yksin patoutuneiden tunteitteni kanssa. Huomasin, että yllättävän monella naisella oli hyvin samankaltainen tarina kuin minulla. Erityisesti kahdenkeskiset keskustelut ammattilaisen kanssa saivat näkemään, etten ole paha ihminen. Sain tulla kohdatuksi ilman syyllistämistä ja häpeää. Puhuminen auttoi.

Tiedostan nyt ihan eri tavalla itseni ja osaan nähdä paremmin syy-seuraussuhteita elämässäni. Tajuan, miksi olen käyttänyt väkivaltaa ja se on auttanut olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Lapsuudella on väliä, mutta se ei estä tiedostamaan paremmin omia tunteita ja käyttäytymistä. Vertaisryhmän jälkeen halusin jatkaa itseeni tutustumista, ja olen miettinyt psykoterapian aloittamista.

4. Ensimmäinen ja viimeinen kerta

Otin yhteyttä Maria Akatemiaan käytyäni käsiksi lapseeni kovakouraisesti, kun puin häntä. Pelästyin valtavasti, kun tajusin, etten tiennyt yhtään, mikä minuun meni. Silmissäni sumeni ja tunsin valtavaa raivoa, jota en kyennyt hallitsemaan. Lapsikin ilmiselvästi pelästyi ja alkoi itkemään. Sydämeni särkyi, kun jälkeenpäin ajattelin, miten hirvittävä äiti olen ollut lapselleni. Mietin, onko lapselleni tapahtunut jotain peruuttamatonta pahaa, jonka hän muistaa loppuikänsä.

Mutta se kerta ei ollut ensimmäinen, kun käytän väkivaltaa. Pahimmissa riidoissa mieheni kanssa olen käyttänyt fyysistä väkivaltaa, töninyt ja lyönyt. Olen selittänyt sen itselleni sillä, että olen kokenut tulleeni syvästi loukatuksi ja ajatellut, että saan kostaa. Ajattelin, että kärsi, koska minäkin kärsin. Ikään kuin sanat loppuisivat kesken ja kun kerran minua ei kuunnella, niin oikeutan sillä lyömisen.

Näin jälkeenpäin se tuntuu todella lapselliselta käyttäytymiseltä ja olenkin ymmärtänyt, että olen laskeutunut niissä tilanteissa lapsen tasolle. Lapsethan käyttäytyvät juuri noin rajattomasti suuttuessaan.

Vertaistukiryhmässä oli valtavan helpottavaa tulla kuulluksi ja jakaa tätä taakkaani muiden kanssa. Se, että koin tulleeni kohdatuksi ilman syyllistämistä ja minua kuunneltiin, olivat itselleni tosi tärkeitä hetkiä koko prosessissa. Varsinkin yksilökeskustelut olivat tosi tärkeitä ennen kuin vertaistukiryhmä alkoi, sillä sain siellä jutella ja puhua kaikkein vaikeimmistakin asioista.

Vertaistukiryhmä auttoi minua valtavasti. Nykyään näen asiat ja elämäni erilailla kuin aiemmin. Olen tajunnut, kuinka tunteitani kumpuaa jostain eletystä ja koetusta, ja uskallan nyt kohdata niitä paremmin. Tuntuu, että osaan nykyään tutkia itseäni syvemmin, näen ulkokuoren sisäpuolelle ja osaan tunnistaa tunteitani paremmin.

Toki minulla oli vaikea lapsuus, joka sisälsi paljon väkivaltaa, mutta se on vain yksi osa minua. Olen oikeastaan alkanut ajattelemaan jopa itsestäni erilailla. Nykyään ajattelen enemmän sitä, millainen haluan olla, enkä sitä millainen olin. Mietin enemmän tunteitani ja käytöstäni, sitä kuka minä olen ja mistä minä saan voimia.

Kirjoita hakusi ja paina Enter.